Selviytyminen

!HUOMIOHUOMIOHUOMIO!

Minun piti vastata joihinkin edellispostauksen kommentteihin anonyymina, koska blogger on sekaisin, eikä hän antanut vastata omalla nimelläni! Väitti kokoajan, että minun pitää kirjautua sisään, vaikka ihan sisällä kyllä olin.

Kommenteissa kuitenkin halusitte, että kertoisin Titanicilta selviytymisestäni ja nyt on tullut sen aika.

Oli synkkä, mutta tyyni yö. Olin nukkumassa omassa hytissäni, valkoisten lakanoiden välissä yläpedissä.

Jack nukkui tuhisten alapuolellani. En saanut unta, joten yritin laskea lampaita. Se ei auttanut.

Pian tunsin kamalan jyrähdyksen, aivan kuin olisimme törmänneet johonkin.

Hyppäsin nopeasti yläpedistäni lattialle ja koitin herätellä Jackia, mutta kun Jack heräsi, huomasin, että se ei ollutkaan Jack vaan Tommy.

Se Jackin retku oli ilmeisesti taas Rosensa perässä.

Kerroin Tommylle, että tunsin tärähdyksen, mutta Tommy vain kertoi minun muka nähneen unta ja käski jatkaa nukkumista. Niin Tommy itse teki.

Poistuin hytistämme vähin äänin ja huomasin kuinka merimiehet jakoivat pelastusliivejä käytävillä.

"EI HÄTÄÄ, EI HÄTÄÄ. TÄMÄ ON VAIN HARJOITUS!" he vain huutelivat ja antoivat minulle liivin.

Tuokiota myöhemmin selvisi, että Titanic oli törmännyt jäävuoreen ja, että tuo kaunis laiva olisi Atlannin pohjassa tunnin, viimeistään kahdentunnin päästä.

Paniikki alkoi levitä laivalla.

Me kolmosluokan rotat (Calin sanojen mukaan...) koitimme päästä kuolemaa pakoon, mutta reittimme oli tukittu; joku retale oli laittanut metalliportit eteemme estääkseen meidän pääsyn yläkannelle.

Onneksi Jack ja Rose tulivat pian hätiin ja irrotimme penkin lattiasta ja runtelimme sillä portit.

Pian pääsimme laivan kannelle.

Sain viimeisen suudelman rakkaalta Helgalta.

(Myöhemmin hänelle nimittäin selvisi, että nain Rosen kanssa eikä suudelmia Helgalta ole sen jälkeen pahemmin tullut)

Ihmisiä tungeksi laivan kannella niin paljon, että joku retale tönäisi minut veteen. Onneksi minulla oli pelastusliivi, niin en uponnut.

Pian laiva alkoi haljeta liitoksistaan ja huomasin kuinka yksi laivan piipuista rupesi kallistumaan minua kohti.

Huusin kauhuissani, jotta piippu tajuaisia pysyä kaukana minusta. Se oli kuitenkin turhaa.

Piippu rupesi kallistumaan enemmän minua kohti! Päätin, että nyt on aika ottaa jalat alle ja juosta, mutta kun tajusin olevani hyisessä vedessä, ei juokseminen oikein onnistunut.

Päätin sukeltaa. Juuri ennenkuin piippu kaatui päälleni, minä ehdin sukeltaa sen alta pois.

Päästyäni takaisin pintaan katsoin vieressäni makaavaa piippua ja tajusin, että minulla on mahdollisuus selviytyä.

Huomasin muutaman metrin päässä olevan pelastusveneen jossa istui Molly Brown ja Ruth Dewitt Bukater.

Uin veneen viereen ja pyysin päästä lupaa kyytiin.

Ruth vain nyrpisteli nenäänsä, olinhan kolmoluokan köyhä (mutta kuuma) kolli. 

Onneksi Molly oli veneessä, hän oli nimittäin todella hyväsydäminen ja otti minut kyytiin.

Molly tarjosi minulle huovan, se oli todella ystävällistä.

Muutaman tunnin odotettuamme  RMS Carpathia saapui pelastamaan meitä.

Olipahan tarina! Toivottavasti nyt ymmärrätte miksi olen yhä elossa.

ps. tässä vielä musiikkia luomaan tunnelmaa